Tarina mysteeriin

Toukolan kylässä oli koulu, jota piti silmällä ankara lukkari. Hän vaati, että jokainen oppilas oppi lukemaan ja kirjoittamaan – eikä kukaan päässyt kotiin ennen kuin tehtävät oli tehty oikein.

Veljekset joutuivat istumaan pulpeteissa aivan hiiren hiljaa. Koska he eivät osanneet vielä lukea, he tuijottivat kirjojaan niin kovaa, että kirjaimet sumenivat silmissä. Lukkari käveli hitaasti edestakaisin, ja jokainen hänen askeleensa narisi lattialla: narsk, narsk, narsk.

He eivät halunneet harjoitella kirjaimia. He eivät halunneet istua hiljaa. He halusivat olla vapaita.

Kun lukkari kumartui tarkistamaan vihkoja, veljekset kuiskivat toisilleen:

"Nyt mennään. Juostaan metsään!"

Ja niin he karkasivat. He syöksyivät ulos koulun ovesta, juoksivat Toukolan kylän halki ja katosivat metsän varjoihin ennen kuin lukkari ehti edes huomata.

Veljekset juoksivat syvälle metsään, kunnes kylän äänet katosivat. He pysähtyivät suuren kuusen juurelle ja puhalsivat posket punaisina. Mutta silloin he huomasivat jotakin, mikä sai heidän sydämensä hypähtämään:

Yksi veli puuttui.

He olivat juosseet niin kovaa, että yksi heistä oli jäänyt jälkeen – tai eksynyt kokonaan. Metsä ympärillä oli hiljainen, mutta ei tyhjä. Oksat rapisivat, varjot liikkuivat ja jostain kuului pöllön huhuilua. Metsä on piilottanut salaisuuden, ja vain te voitte ratkaista sen.

Yksi seitsemästä veljeksestä katosi metsään, ja hänet voi löytää vain yhdellä tavalla:

Painakaa mieleenne metsän piiloihin kätketyt kirjaimet ja ratkaiskaa arvoitus.

Onnea etsivät!

PA-KO MET-SÄÄN

TOU-KO-LAN KY-LÄS-SÄ OLI KOU-LU. SIEL-LÄ OLI AN-KA-RA OP-ET-TA-JA. HÄN VAA-TI, ET-TÄ KAIK-KI OP-PI-VAT LU-KE-MAAN. KU-KAAN EI PÄÄS-SYT KO-TIIN, JOS TEH-TÄ-VÄT OLI-VAT KES-KEN.

VEL-JEK-SET IS-TUI-VAT HI-JAA. HE EI-VÄT OSAN-NEET LU-KE-A. HE TUI-JOT-TI-VAT KIR-JAA. OP-ET-TA-JA KÄ-VE-LI SA-LIS-SA: NARSK, NARSK, NARSK.

VEL-JEK-SET HA-LU-SI-VAT OL-LA VA-PAI-TA. HE EI-VÄT HA-LUN-NEET IS-TU-A PA-I-KAL-LAAN.

KUN OP-ET-TA-JA KAT-SOI MU-AL-LE, VEL-JEK-SET KUIS-KA-SI-VAT: "JUOS-TAAN MET-SÄÄN!"

HE JUOK-SI-VAT ULOS OVES-TA. HE MEN-I-VÄT LU-JAA KY-LÄN HAL-KI. HE KA-TO-SI-VAT MET-SÄÄN. OP-ET-TA-JA EI HU-O-MAN-NUT MI-TÄÄN.

KA-DON-NUT VE-LI

VEL-JEK-SET JUOK-SI-VAT MET-SÄÄN. KY-LÄN ÄÄ-NET JÄI-VÄT KAU-AS. HE PY-SÄH-TYI-VÄT SUU-REN PUUN LUO. MUT-TA SIL-LOIN HE HUO-MA-SI-VAT JO-TAIN:

YK-SI VE-LI OLI PO-IS.

HÄN OLI EK-SY-NYT MAT-KAL-LA. MET-SÄ OLI HIL-JAI-NEN. OK-SAT RA-PI-SI-VAT. VAR-JOT LIIK-KUI-VAT PUIS-SA. MET-SÄ PII-LOT-TI SA-LAI-SUU-DEN.

VAIN TE VOIT-TE LÖY-TÄÄ HÄ-NET. MET-SÄÄN ON KÄT-KET-TY KIR-JAI-MIA. E-TI-KÄÄ NE JA RAT-KAIS-KAA AR-VOI-TUS.

ON-NE-A ET-SIN-TÄÄN!

Pa-ko met-sään

Tou-ko-lan ky-läs-sä oli kou-lu. Siel-lä oli an-ka-ra op-et-ta-ja. Hän vaa-ti, et-tä kaik-ki op-pi-vat lu-ke-maan. Ku-kaan ei pääs-syt ko-tiin, jos teh-tä-vät oli-vat kes-ken.

Vel-jek-set is-tui-vat hi-jaa. He ei-vät osan-neet lu-ke-a. He tui-jot-ti-vat kir-jaa. Op-et-ta-ja kä-ve-li sa-lis-sa: narsk, narsk, narsk.

Vel-jek-set ha-lu-si-vat ol-la va-pai-ta. He ei-vät ha-lun-neet is-tu-a pa-i-kal-laan.

Kun op-et-ta-ja kat-soi mu-al-le, vel-jek-set kuis-ka-si-vat: "Juos-taan met-sään!"

He juok-si-vat ulos oves-ta. He men-i-vät lu-jaa ky-län hal-ki. He ka-to-si-vat met-sään. Op-et-ta-ja ei hu-o-man-nut mi-tään.

Ka-don-nut ve-li

Vel-jek-set juok-si-vat met-sään. Ky-län ää-net jäi-vät kau-as. He py-säh-tyi-vät suu-ren puun luo. Mut-ta sil-loin he huo-ma-si-vat jo-tain:

Yk-si ve-li oli po-is.

Hän oli ek-sy-nyt mat-kal-la. Met-sä oli hil-jai-nen. Ok-sat ra-pi-si-vat. Var-jot liik-kui-vat puis-sa. Met-sä pii-lot-ti sa-lai-suu-den.

Vain te voit-te löy-tää hä-net. Met-sään on kät-ket-ty kir-jai-mia. E-ti-kää ne ja rat-kais-kaa ar-voi-tus.

On-ne-a et-sin-tään!

KAIK LUPAA KI OIKEUDET PIDÄTETÄÄN PELIÄ EI SAA KOPIOIDA ILMAN